Vastuullisuus ja kestävä kehitys ovat nyky-yhteiskunnassa ehdottomia edellytyksiä kestävälle ruuantuotannolle. Suomessa ruuantuotannon vastuullisuutta on totuttu tarkastelemaan seitsemän eri ulottuvuuden kautta: Ympäristö, tuoteturvallisuus, ravitsemus, työhyvinvointi, eläinten hyvinvointi, paikallisuus ja paikallinen hyvinvointi ja taloudellinen vastuu. Lähtökohtana on ollut, että vastuullisuus ylittää lainsäädännön vaatimukset.
Vastuullisuus ei ole sinällään mikään uusi keksintö. Kestävää kehitystä käsiteltiin ensimmäisen kerran jo hamalla 80-luvulla. Gro Harlem Brundtland määritteli kestävän kehityksen seuraavasti YK:n Brundtlandin komissiossa:
”Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa.”
Maailmanpankin pääjohtaja Ismail Serageldin muotoili puolestaan termin taannoin näin: ”Kestävä kehitys tarkoittaa sitä, että jätämme tuleville sukupolville yhtä paljon mahdollisuuksia kuin meillä on ollut, ellei jopa enemmän.” Mahdollisuudet voidaan tässä yhteydessä tulkita varallisuudeksi, vauraudeksi ja pääomaksi, siis konkreettisiksi ja mitattavissa oleviksi asioiksi.
Tiivistettynä kestävä kehitys tarkoittaa sitä, että ei viedä leipää lastemme suusta eikä viljelysmaita lastenlapsiltamme.
Ajankohtainen elementti ruokaketjun vastuullisuudesta puhuttaessa on hinnanmuodostuksen läpinäkyvyys eli tiedon saanti siitä, miten suuri osuus ruuan kuluttajahinnasta jää ketjun eri osille eli tuottajille, teollisuudelle ja vähittäiskaupalle. Käytännössä tästä on ollut vaikea saada tietoa, sillä raaka-aineiden ja tuotteiden hinnoittelun katsotaan kuuluvan liikesalaisuuden piiriin.
Vähittäiskauppa on Suomessa poikkeuksellisen voimakas ruokaketjun toimija, sillä kauppa on erittäin keskittynyttä ja kaksi suurinta kauppaketjua (k- ja s-ryhmä) hallitsevat yhteensä noin 80 prosenttia maamme elintarvikemarkkinoista.
Tämä on ollut tiedossa jo kymmenen vuotta. Nimittäin vuonna 2011 silloinen MTT (nykyään Luke) ja PTT julkaisivat tutkimuksen, jonka mukaan kaupan neuvotteluasema suhteessa alkutuotantoon ja elintarviketeollisuuteen on vahvistunut koko 2000-luvun. Tämän johdosta vähittäiskaupan osuus ruuan kuluttajahinnasta eli ns. hintamarginaali on kasvanut. Tohtori Kyösti Arovuori totesi tutkimuksessa jo silloin, että tämä antaa viitteitä siitä, että Suomen ruokamarkkinoilla vallitsee epätäydellinen kilpailu, jossa vähittäiskaupalla on selkeä ylivoima-asema.
Toisaalta myös suomalainen elintarviketeollisuus on 1990-luvulta eli EU:hun liittymisen jälkeen keskittynyt vahvasti. Keskisuuret yritykset ovat hävinneet etenkin meijeri- ja lihateollisuudesta. EU:n mukanaan tuoma suuruuden ihannointi pakotti rakennemuutokseen. Suuret yritykset ovat selvinneet kokonsa ansiosta ja pienet erikoistumalla.
Myös kuluttajat ovat tutkimusten mukaan kiinnostuneita ruuan hinnan läpinäkyvyydestä osana vastuullisuutta. Kuluttaja tietenkin toivoo, että kuluttajahinnat eivät nouse – toki samaan aikaan yhä suurempi osa tiedostavista kuluttajista on valmis maksamaan enemmän, jos raha ohjautuu tuottajalle.
Kuluttajan maksuhalukkuus liittyy siihen, että he olettavat ruuan hinnan olevan hyväksyttävä ja oikeudenmukainen. Kuluttaja haluaa, että hinta on ns.”reilu”. Ruuan halpa hinta voidaan kokea epäreiluna, jos siihen liittyy epäily esim. ympäristöä vahingoittavasta toiminnasta tai eläinten hyvinvoinnin laiminlyönnistä. Epäreilua on myös tuottajahinnan polkeminen.
Itse kuluttajana arvostan sitä, että tuottaja saisi tuotteen hinnasta reilun korvauksen. Karsastan kauppojen omia ”halpuuttamis”-tuotemerkkejä, joilla tietyn tuoteryhmän hinta poljetaan alas vähittäiskaupan toimiessa samaan aikaan private label-tuotteen jalostajana ja myyjänä ja kauppa pääsee näin suorastaan porsastelemaan omalla katteenkeräilyllä.
Kestävä kehitys on siis maailmanlaajuisesti, alueellisesti ja paikallisesti tapahtuvaa jatkuvaa ja ohjattua yhteiskunnallista muutosta, jonka päämääränä on turvata nykyisille ja tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet. Tämä tarkoittaa myös, että ihminen, kuten tuottaja tai kuluttaja, talous ja ympäristö otetaan tasavertaisesti huomioon päätöksenteossa ja toiminnassa. Tässä järjestyksessä.
