Etelä-Pohjanmaan on ruokamaakunta. Me ruokimme suuren osan suomalaisista. Ruuantuotanto työllistää ja tuo veroeuroja yksityistalouksiin, yrityksiin ja kuntiin. Jokainen meistä syö joka päivä, joten päivittäinen leipämme on elinehto. Siitä huolimatta tuntuu, että talonpojan tappolinja on edelleen voimissaan, koska ruuantuottajaa syyllistetään lähes kaikesta, aina vesistöjen rehevöitymisestä Etelä- Espanjan kuivuuteen. Sanonta ”Älä hauku viljelijää ruoka suussa” tulisi palauttaa jokapäiväiseen käyttöömme. Me tarvitsemme kotimaista, lähellä tuotettua ruokaa. Jos olemme riippuvaisia tuontiruuasta, niin silloin asiat ovat todella huonosti ja silloin kysytään, että kuka antoi tämän tapahtua?
Sattuneesta syystä nykyään ei voi välttyä ulko-ja turvallisuuspolitiikan päivänpolttavilta uutisaiheilta; millloin pöyristytään siitä, kun joku puhuu rauhasta, milloin siitä, kun joku laittaa aseiden hankintaan rahahanat kiinni. Sodasta saisi puhua, rauhasta ei. Onko maailma tullut hulluksi?
Sain mahdollisuuden haastatella valtiopäiväneuvos Kyösti Virrankoskea. Voin rehellisesti sanoa, että oli mannaa korvilleni, kun Virrankoski kertoi Suomen aikaisemmesta linjasta, jolloin ”puolueettomuus, liittoutumattomuus ja rauhanomainen rinnakkaiselo sekä itäisen että läntisen naapurimaan kanssa” oli voimissaan. Nyt tämä ei enää täysin päde, mutta olen silti luottavaisin mielin, että saamme elää rauhassa.
Kyllä, ulko-ja turvallisuuspolitiikka sekä oma puolustus on pidettävä kunnossa, mutta maa, joka ei ole omavarainen ruuan- ja energiantuotannon suhteen, ei pärjää pelkästää aseelliseen puolustukseen panostamalla. Siksi haluan puolustaa eritoten maidon- ja lihantuotantoa, koska naudat ovat pitäneet tätä kansakuntaa hengissä jo vuosisatojen ajan.
****
Olin kuuntelemassa Timo Soinia Ylistarossa aiheesta ”Suomen hengellinen perusta”. Soini nostalgoi kasarilla, eli 1980-luvulla. Sillon Suomessa oli elävä maaseutu ja täydet lehmihaat, tolkuissaan oleva kansankirkko, arvot olivat sotien jälkeen kohdillaan ja ihmiset olivat pyyteettömiä. 1970-luvulla syntyneenä voin tämän vahvistaa. Sekä mummola Isossakyrössä että Ylihärmässä oli tyypillinen senaikainen perheviljelmä – rintamamiestalo, vanha tupa samalla markilla, muutama lypsävä navetassa, peltoa ja metsää. Jouluksi tapettiin sika ja kanamunat tulivat kanalasta. Olen lypsänyt käsin, ja tiedän tunteen, kun vasikka nappaa letistä kiinni. Muistan kesäiset hetket heinäpellolla, kun helle helli, heinät nousivat seipäälle ja paappa tähysi taivaalla – ehditäänö viedä heinäkuorma latoon suojaan ennen ukkosen jyrähtämistä? Eväskori oli varjossa heinäseipään juurella ja koira kaiveli piisameita eli vesirottia laskuojasta.
*****
Tämä kirjoitus ilmestyy painettuna 26.3. Seinäjokinen-lehdessä.
